Kun pyörrät pyhät sanasi, luovuttelet luottehesi,
annan Aino siskoseni, lainoan emoni lapsen
sulle pirtin pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi.
 

Parempi meressä olla, alla aaltojen asua
sisarena siikasilla, veikkona ve´en kaloilla,
kuin on vanhalla varana, turvana tutisijalla.
 

Sille työnnän tyttäreni, sille lapseni lupoan,
joka sampuen takovi, kannen kirjo kirjoittavi.
 
 

Teen minä sulan sovinnon:
ei neittä väellä vieä, vastoin mieltä miehelähän.
Sille neitti antaminen, kelle mielensä tekevi.
 

Oi, emoni, vaimo vanha!
Jospa paitani pesisit
mustan käärmehen mujuissa
kiirehesti kuivoaisit,
mun sotahan mennäkseni
Pohjan poikien tulille,
Lapin lasten tanterille.